|
Tohtori Taglionin kehittämä desmodrominen venttiilinohjausjärjestelmä on tullut Ducatin tavaramerkiksi eikä syyttä, sillä tietyllä tavalla se symboloi italialaista koneenrakennustaitoa: omintakeista, kekseliästä, kaunista, ja usein myös kunnossapidon kannalta haastavaa.
Desmo-rakenteen teknisen erikoisuuden varjoon on jäänyt jonkin verran se, että Ducatin yksipyttyiset olivat keveitä, hyväkulkuisia ja ajo-ominaisuuksiltaan erinomaisia, sekä myös hyvän näköisiä. Tätä vastaan on helpompi hyväksyä jotkin huolto-intensiiviset ratkaisut.

Desmolla ajaminen, silloin kun itseni siihen sain muista puuhistani irti, oli juhlaa, kunhan tiestä vain löytyi riittävästi kaarteita; Suomen asfaltoidut päätiet ovat tähän järjestään liian suoria. Jotenkin ajaessa unohtui sekin, että puolen tunnin välein piti pysähtyä oikomaan selkää ja koipia.
Oman ajopyöräni valmistusvuosi oli 1972. Kun sain sen '74, oli koneen ensimmäinen isompi huoltovaihe jo tulollansa. Ducatin moottori on kuin italialainen nainen: vaatii täydellistä omistautumista. Tämän pyörän kone laukesi seuraavana kesänä pitkähkön öljynpuutteen vuoksi (hmm..).
Kiertokangen alapään laakerivaurio johtui - jälkiviisautta - liian matalasta öljyn tasosta, mikä taas johtui puuttuvasta (johonkin hukkuneesta) öljyntäyttöaukon jatkopalasta; helppo analyysi, kun sen tietää. Onneksi Desmo-Ducatille löytyi työmatkalla varaosamoottori Bolognasta, ja Erkki Wälimäki MotoMekasta laittoi alkuperäisen koneenkin myöhemmin uudenveroiseen kuntoon.
Kun pyörä kerran oli koneremonttia varten purettuna, runko ja muut nikaleet hiekkapuhallettiin ja polttomaalattiin. Pyörän kasasin kesäksi '76, ja matka jatkui.
Tässä jotain muita juttuja, joita pyörään askartelin vuosien mittaan:
12 V sähköt syntyivät käyttämällä Lucasin siltatasasuuntaajaa ja zener-diodia. Idea tuli Ducati Owners' Clubin lehdestä. 6 V valaistus olikin ollut ajossa aika aneeminen (jos nyt yöllä haluaa ajaa..). Koska uuden moottorin sytytyspuoli oli elektroninen ja täysin erillinen, pyörällä saattoi ajaa halutessaan ilman akkuakin - samaa ratkaisua oli käytetty Ducatin maastopyörissä. Vedin saman tien kaikki sähköjohdot uusiksi, sähkömies kun olen.
Valonvaihtoa varten laitoin kytkinkäden puolelle tankoon upotetun painonapin ja Volkkarin valoreleen avulla. Rele mahtui valonheittimen koppaan.
Ohjauksen kuulalaakerikupit olivat kulahtaneet kuopille, joten vaihdoin tilalle kartiorullalaakerit. Niiden asentamiseksi piti emäputkea sahata sentti lyhyemmäksi ja sorvauttaa uudet laakerikupit. Asennuksesta ei tullut kovin elegantti mutta toimiva.
Kitkaohjausvaimennin ei tämän jälkeen sopinut enää paikalleen. Se olisi kyllä tarpeen: pari kertaa sain kunnon 'tank slapperit' asfaltin rosoista, onneksi ilman vakavampia seurauksia. Ehkä jokin uusi säädettävä vaimennin sopisi emäputken yläpäähän; hetken aikaa etsin Jammun kilpamallien viskoosilabyrinttivaimenninta.
Ohjaustangoksi löytyi Maguran pikku-Bemariin tarkoitettu matala malli, jota lyhensin keskeltä 10 cm. Ajoasennosta tuli sopivan kompakti, ilman klipareiden aiheuttaman akuutin rannevaurion riskiä.
Keinuhaarukan laakeriholkissa oli jo klappia, joten laitoin tilalle neulalaakerit: sopivan tuntuinen malli löytyi INAn laakeriluettelosta, ja keinuhaarukan akselin teki tuttu sorvari alumiinitangosta.
Alkuperäinen tukkoinen äänenvaimennin oli jäänyt johonkin pyörän alkutaipaleille. Kokeilin Dunstallia ja paria muutakin, ja päädyin Italian matkalta mukaan jääneeseen Lafranconin tuuttiin: kevyt, hyvin virtaava ja hyvän näköinen. Melutaso oli siedettävä, kunhan malttoi pitää kaasukäden kurissa.
Alkuperäiset jalkatapit olivat minulle liian edessä: matkustajan kiinnikkeisiin taakse siirretyt jalkatapit löytyivät MotoMekasta. Ajoasennosta tosin tuli entistä kippuraisempi; suunnitteilla oli pidike niiden laskemiseksi puoleen väliin.
Marzocchin uusi keula ja nelinokkainen jarru hankittiin, mutta asentaminen jäi suunnitteluvaiheeseen.
Pyörän vanavedessä talliin tuli eri vaiheissa toinenkin Desmo ja Scrambler, pääosin osina, sekä kaksi 175 Sportia, osina nekin… |